On työpaikkoja, joiden kromisten ultramodernien lasiseinien sisällä haisevat raha, stressi ja hikinen kilpailuhenki. Sitten on työpaikkoja, joiden narisevat lattialankut ja paneloidut seinät huokuvat historiaa ja hyvää mieltä, ja joissa tuoksuvat tuore pulla ja vastakeitetty kahvi.
Päivä Amurin Helmessä starttaa aamuviideltä, kun leipuri-kondiittori Petra Soini, 44, saapuu valtakuntaansa. Ensimmäisen tunnin hän tekee töitä ylhäisessä yksinäisyydessään.
Aamun tehtävät on aikataulutettu tarkasti. Soini laittaa uunit lämpiämään, leipätaikinat ja pullat kohoamaan, puuron liedelle ja kananmunat höyrystymään.
Asiakkaat luottavat siihen, että aamiaissämpylät ovat valmiina tasan kello seitsemän, kun aamiaisaika Amurin Helmessä alkaa. Myös kello yhdeksän on monille tärkeä kellonlyömä: vakiokävijät tietävät, että uuninlämpöistä perunarieskaa on tuolloin saatavilla.
Kuudelta Soini saa keittiöön seuraa, kun paistaja saapuu työvuoroon. Vuoroja vaihdellaan sopivasti, siten ei ehdi kyllästyä yhteen ja samaan työhön. Soini kertoo aamuihmisenä pitävänsä eniten juuri aamun ensimmäisestä, niin sanotusta taikinavuorosta.
– Työtehtävistä en pysty sanomaan, mikä on mieluisin. Aina kun huomaa, että valmistamani tuote maistuu, ja jos tulee vielä hyvää palautetta, niin siitä se työn kipinä syttyy.
Vaihtuva työnkierto tarjoaa mahdollisuuden tehdä eri työtehtäviä työpäivän aikana.
– Tunnin vuoroissa salityöntekijät ovat niin leipomossa, kassalla ja salissa kuin kahvia keittämässä. Itse en tosin nykyään leipomotyöstä ehdi kovin usein muualle, Soini mainitsee.
Lisää töitä – uutta intoa
Amurin Helmi on perustettu vuonna 1995 ja sen omistaa Tampereen kaupunki. Kahvila sijaitsee Amurin työläismuseokorttelissa. Museoalue on auki ainoastaan kesäisin, mutta kahvilan ovet ovat avoinna ympäri vuoden.
Petra Soini on työskennellyt kahvilassa vuodesta 1996. Paikassa lienee jotain erityistä, sellaista, mikä on saanut hänet viihtymään samassa työssä jo reilut parikymmentä vuotta. Myös muun henkilöstön vähäinen vaihtuvuus kertoo samaa.
– Meillä on ihan älyttömän kiva työilmapiiri. Olemme tiivis kymmenen hengen ryhmä.
– Se on muuten sitten riävä.
Soini jatkaa, että yhteen hiileen puhaltaminen on työhyvinvoinnin kannalta ensiarvoisen tärkeää. Tämä porukka viihtyy yhdessä myös vapaa-ajalla. Esimerkiksi kesäkukkien istutus kahvilan pihalle on yleensä perinteinen yhteinen talkoohomma.
Työn mielekkyyttä ja työnkuvaa laajensi entisestään vuonna 2005 aloitettu lounaskeittokokeilu. Aamupalan tarjoaminen seisovasta pöydästä seurasi vuonna 2009. Kummastakin tuli sellainen suksee, että niiden lakkauttamisesta ei kokeiluvaiheen jälkeen edes keskusteltu.
– Tietenkin aluksi jännitti keittolounaiden valmistaminen, itselläni kun ei ole kokin koulutusta. Myönnän, että saatoin alussa suhtautua jopa vähän nihkeästi ajatukseen. Mutta miten ihanaa vaihtelua aamiaisen ja lounaan valmistaminen toivatkaan!
Käsityötä kaikki tyynni
Kahvilan ja leipomon alkuaikoina työvälineet olivat ihan eri suuruusluokkaa kuin tänään: taikinanteko- ja tiskikone oli kumpikin mitoitettu kotitalouskäyttöön. Kaikki kaulittiin ja tehtiin käsin.
Taikinakone ja uunit ovat kasvaneet teollisuuskokoon noista päivistä ja työtä helpottamaan on saatu pullanpyöritys- sekä kaulintakone. Eikä syyttä.
– Eipä tarvitse juuri enää reseptejä vilkuilla. Ohjeet ja määrät tulevat selkäytimestä.
– Kun aloitin täällä, taikinat olivat noin litran suuruisia. Nyt puhutaan noin 40 litran taikinamääristä, Soini kertoo.
Volyymin monikymmenkertaisesta kasvusta huolimatta kaikki tehdään edelleen käsityönä – paikan päällä – yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Munkit tulevat kahvilaan valmiina, koska museoalueella öljyllä paistaminen on kielletty tulipalovaaran vuoksi.
– Kyllä tämä on niin pitkälle käsityötä kuin vain olla ja
voi. Etenkään ulkopaikkakuntalaiset eivät varmasti edes tiedä, että kaikki
meillä tarjolla oleva on tehty alusta asti itse.
Makeaa vai suolaista? Iskee päättämisen vaikeus: otanko kahvin kyytipojaksi korvapuustin, voisilmä- vai mantelipullan, raparperipiirakkaa vai pannukakkua. ¨
Tai ehkä sittenkin suolaista: sulhaspiirakan, pasteijan, ruisleipää, luomukauraleipää, perunarieskaa tai kahvilan kuulua ohrarievää.
– Se on muuten sitten riävä, muistuttaa Soini oikeasta lausumisesta.
Historiaa, haikeutta ja haasteitakin
Vuosien vieriessä Amurin Helmessä on ollut iso joukko vakioasiakkaita. Moni amurilainen on tottunut hakemaan päivän pullat ja leivät työmatkan varrelta kotiin viemisiksi.
Kanta-asiakkaat käyvät aamuisin kahvikupposella, lukemassa
uutiset ja vaihtamassa kuulumiset. Soini kertoo, että osasta läheisiksi
tulleista asiakkaista on joutunut myös ajan saatossa luopumaan. Hetket, jolloin
tietää, ettei vanha tuttu enää tule kahville, ovat haikeita.
Kesä ja museon aukiolo lisäävät jonkin verran kävijöiden määrää, mutta asiakasvirtaa riittää läpi vuoden. Esimerkiksi joulun tienoo on erityisen vilkasta ja kiireistä aikaa.
Mistä syntyy Amurin Helmen vetovoima työpaikkana?
– Työ täällä on vaihtelevaa ja mieluisaa. Ja paikkana tämä on kerta kaikkiaan ainutlaatuinen. Ei moni saa vastaavassa idyllissä ahertaa, Soini toteaa.
Lämmintä ja tiivistä tunnelmaa luo myös se, että ihmisten on oltava usein epäsuomalaisen liki toisiaan, koska tilat ovat sen verran ahtaat.
– Vauhdikkaina päivinä meillä täällä työskentelevillä on hyvä olla mielessä väistämissäännöt, ettei tule yhteentörmäyksiä.
Vanhassa rakennuksessa on aina myös haasteensa. Huoneiden väliset kynnykset sekä paikka paikoin vinksottavat lattiat eivät ole liikunta-vammaisille asiakkaille esteettömyyden kannalta paras mahdollinen ratkaisu.
Tilaa on niukasti myös keittiön ja leipomon puolella. Jokaiselle tavaralle on oltava määrätyt paikkansa. Esimerkiksi raaka-ainetilaukset tehdään tarkkojen laskelmien perusteella, koska yhtään ylimääräistä säilytystilaa ei ole.
– Paikka kaikelle ja kaikki paikalleen.